Johanna Isosävin ja Camilla Lindholmin (2023) kirjassa Yhteisöllinen kirjoittaminen käsitellään myös kirjoitusretriittejä. Pohdin koko kirjan antia itselleni jo aiemmin blogissani (https://www.marileenamakela.fi/tutkimusblogi/mita-on-yhteisollinen-kirjoittaminen). Tässä postauksessa keskityn kirjoitusretriitteihin. Kirjoitusretriittien voi sanoa olevan yhteisöllisen kirjoittamisen ydintä. Samassa tilassa kirjoitetaan yhdessä, vaikka jokainen kirjoittaakin omaa tekstiään.

Kirjassa kirjoitusretriittejä käsitellään kasvokkaisten retriittien, virtuaaliretriittien ja säännöllisten kirjoitusryhmien näkökulmasta. Kirjassa on hyvä kuvaus retriiteistä (ss. 86): ”Kirjoitusretriittien tarkoituksena on tarjota sinulle paikka, johon voit paeta arjen velvoitteita ja jossa voit keskittyä kirjoittamiseen.” Kirjan mukaan usein kasvokkaiset retriitit järjestetään mukavissa paikoissa, jotka mahdollistavat rentoutumisen kirjoittamisen jälkeen. Kesto voi olla muutama päivä tai jopa viikko. Virtuaaliretriitit nimensä mukaisesti järjestetään virtuaalisesti, jolloin hyvän kirjoitustilan varmistaminen jää osallistujan omalle vastuulle. Kirjoitusryhmät taas kokoontuvat säännöllisesti, esim. viikoittain. Kirjoitusryhmien ajallinen kesto on usein lyhyempi kuin retriiteissä.

Minulla on nyt kokemus kahdesta virtuaaliretriitistä ja kahdesta kasvokkaisesta retriitistä. (Kirjoitin tämän postauksen retriitissä.) Kaikissa fasilitaattorina on ollut Kate Sotejeff-Wilson. Kaikkiin neljään olen osallistunut nyt viimeisen reilun vuoden aikana.

Olen suhtautunut melko kriittisesti kirjoitusretriitteihin. Pääsyynä tähän on ollut se, että koen ”järkevämmäksi” kirjoittamistavaksi sen, että pyrkii kirjoittamaan joka päivä tai ainakin joka viikko. Tämä siis vaihtoehtona sille, että osallistuu harvoin pitkille kirjoitusretriiteille, joissa sitten paikkaa esimerkiksi puolen vuoden kirjoittamattomuutta. Toinen syy retriittien välttämiseen on ollut (kuvitteellinen puutteellinen) ergonomia kasvokkaisissa retriiteissä. Itse en tykkää kauheasti tehdä töitä pelkästään läppärillä. Koen, että olen saanut kehitettyä oman kotityöhuoneeni ergonomian varsin hyväksi. Käytän esim. erillistä näyttöä, näppäimistöä ja hiirtä. Kolmas syy on, että olen ajatellut, että en jaksa kirjoittaa koko päivää. Edellisessä postauksessa kirjoitin, että olen vahvasti sitä mieltä, että A-aikani on aamu ja olen silloin tehokkaimmillani. Usein en todellakaan kirjoita iltapäivisin.

Olen pohtinut viime aikoina paljon omaa ennakkoasennettani. Miksi olen ajatellut kirjoitusretriiteistä negatiivisesti? Aiemmin joogasin päivittäin. Tämän lisäksi kävin vuosittain muutamalla joogaretriitillä. Pidin joogaretriiteistä todella paljon: Kerrankin sain keskittyä vain joogaamiseen, kun joku muu huolehti ruoasta ja muista jokapäiväisistä rutiineista. Joogatessani en ajatellut, että retriitti korvaisi päivittäisen harjoituksen, vaan retriitti oli jotain ekstraa, jotain luksusta. Miksi en hyödyntäisi samaa ajatusta myös kirjoitusretriitteihin?

Onneksi uskalsin osallistua retriitteihin. Virtuaaliretriiteissä voin hyödyntää kotityöpisteeni hyvää ergonomiaa, mutta toinen henkilö pitää huolen tauotuksesta. Virtuaaliretriitin hyvä puoli on myös, että siitä saa kalenterimerkinnän ja on suhteellisen helppoa sanoa ”ei” muille sen päivän palaverikutsuille. Virtuaaliretriitit ovat antaneet minulle sen kokemuksen, että todellakin pystyn kirjoittamaan koko päivän ja erityisesti myös iltapäivällä. Mikä ehkä tärkeintä, kun päivän aikana on pitänyt kunnon tauot, iltapäivällä ja illalla ei olekaan ihan poikki. Virtuaaliretriitin hyvä puoli oli myös, että fasilitaattori ohjeisti miettimään tavoitteet koko päivälle ja jakamaan tavoitteet eri kirjoitussessioihin. Näin en juurikaan ollut aiemmin tehnyt. Ekassa retriitissä tavoitteita oli liian vähän. Minulla oli tavoitteena käydä läpi kirjanluvun korjaukset, joita kanssakirjoittajat olivat tehneet. Koska kanssakirjoittajat olivat tehneet todella hyvää työtä, niin mun tehtävänä oikeastaan oli vain hyväksyä muokkaukset. Toisessa retriitissä (ensimmäisessä kokemuksesta oppineena) minulla taas oli ihan liikaa tavoitteita ja en saanut kaikkea tehtyä. Kirjoitustyö kuitenkin eteni ja olin tyytyväinen päivän saavutuksiin.

Huhtikuussa olin ekan kerran kasvokkaisessa retriitissä. Kokemus oli hyvä, vaikkakin sitä on vaikeaa selittää ulkopuoliselle. ”Sä siis menet Hesaan, kirjoitat sulle tuntemattomien tyyppien kanssa neukkarissa. Sähän voisit tehdä ton myös kotona. ” Toki voisin, mutta se ei ole sama asia.

Kasvokkaisessakin retriitissä toinen huolehtii aikataulusta. Hyvä ruoka on valmiina odottamassa, kun on lounastauko. Päivän aikana tapaa myös uusia ihmisiä ja on mahdollista saada uusia ajatuksia. Kaksipäiväisen (tai minun kohdalla 1,5-päiväisen, kun yksi palaveri oli pakko hyväksyä perjantai-iltapäivälle) retriitin hyvä puoli oli, että kun keskityin vain yhteen tutkimukseen (tai no… pari blogitekstin pohjaa kirjoitin), niin tutkimus pystyy ajankohtaisena mielessä, tutkimus selkeästi etenee ja siihen saa uusia ajatuksia. Itse koen usein artikkelin pohdintaosuuden kirjoittamisen hankalana. Nyt sain retriitin aikana oli hyviä ajatuksia myös siihen osioon.

Retriitti pidettiin Valohotellissa. Hotelissa oli melko hyvät tilat kirjoittamiseen. Suurin osa meistä kirjoitti koko ajan ison neuvottelupöydän ääressä. Torstaina 10 hengelle pöytä oli tilava. Perjantai 13 hengelle ehkä jo melkein pieni. Tilassa oli myös kaksi isoa nojatuolia. Lisäksi neuvotteluhuoneen ulkopuolella oli paljon työskentelytilaa. Hotelli mainostaakin itseään työskentelyhotelliksi. Tilat näyttivät olevan todella suunnitellut tästä näkökulmasta.

Suomessa akateemisia kirjoitusretriittejä järjestää ainakin Kate Sotejeff-Wilson. Löydät Katen Facen kautta Ridge Writers Group -ryhmästä. Lisäksi Tohtoriverkosto ry järjestää jäsenilleen säännöllisesti kirjoitusretriittejä

Johanna Isosävi ja Camilla Lindholm ovat kirjoittaneet yhdessä toisen kirjan. Heidän ensimmäinen kirjansa oli Väitöksen jälkeen. Kirjoitin siitä blogiini pari vuotta sitten: https://www.marileenamakela.fi/tutkimusblogi/vaitoksen-jalkeen-kirjan-ohjeet-post-doc-tutkijalle

Tässä uudessa kirjassa Isosävi ja Lindholm avaavat monipuolisesti yhteisöllisen kirjoittamisen käsitettä. Käsitehän tarkoittaa samanaikaista kirjoittamista ryhmässä (joko fyysisesti samassa tilassa tai etäyhteyksien avulla). Jokainen kuitenkin kirjoittaa omaa tekstiään. Tämä eroaa yhteiskirjoittamisesta, jossa yhdessä kirjoitetaan samaa tekstiä. Kirja on jaettu 10 lukuun. Luvuissa käsitellään aihetta monipuolisesti mm. kirjoittamisen myyttien, tavoitteiden, retriittien, kirjoittamistekniikoiden sekä myös hyvinvoinnin näkökulmasta. 

Pidin kirjasta paljon. Olen viime vuosina lukenut useita akateemiseen kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Jokaisesta kirjasta yleensä saa jotain uusia ideoita, joita voi hyödyntää omassa työssään. Nostan tästä kirjasta kolme itselleni tärkeää huomiota. Lisäksi kirjoitan oma postauksen kirjoitusretriiteistä.

Kirjan alussa Isosävi ja Lindholm purkavat kirjoittamisen myyttejä. He listaavat näitä viisi. Käsittelen seuraavaksi omia kokemuksia näiden myyttien pohjalta:

1. Tutkija on yksinäinen nero: Tekisi mieli sanoa, että minut on ”kasvatettu” töissä tähän. Olin urani alussa ihan vakuuttunut siitä, että artikkelit pitää kirjoittaa yksin. Lisäksi olen usein kokenut, että minulla ei ole varsinaista tutkimusryhmää. Osittain tämä on ollut myös omaa syytäni, koska oma tutkimusaiheeni ei aina ole ollut oma yksikköni päätutkimusaiheita. Varsinkin nuorena tutkijana jäin helposti yksin kirjoittamisen kanssa. Nykytilanteeni on täysin eri. Olen esimerkiksi mukana kahdessa isossa tutkimushankkeessa, jotka selvästi muodostavat tutkimusryhmäni. Lisäksi olen myös itse aktiivisesti ehdottanut yhteistyötä eri henkilöille. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että kirjoittamisen kanssa jää edelleen helposti yksin.
2. Huijarisyndrooma: En koe vahvasti huijarisyndroomaa kirjoittamiseen liittyen. Olen julkaissut jo melko paljon, niin koen, että osaan kyllä kirjoittaa. Enemmänkin koen huijarisyndroomaa muussa työssäni, erityisesti esiintymisiin liittyen. ”Jos nyt kerron mielipiteeni tästä asiasta, niin kaikki tajuaa, että en tiedä aiheesta oikeasti mitään.”
3. Kirjoitan heti, kun minulla on (riittävästi) aikaa: Tämä on ollut selvä haaste minullakin ja osittain on edelleen. Erityisesti tämä konkretisoitui koronan aikana. Tällöin tuntui, että kaikki halusivat pitää palavereja ja kalenteri täyttyi eri tapaamisista ja tapahtumista, mutta kirjoittamiselle ei jäänyt ”yhtään” aikaa. Tähän sain jostain lukemastani kirjasta ideana, että kirjoittaminenkin pitää laittaa palaveriksi kalenteriin. Olen nyt toiminut näin ehkä pari vuotta ja toden totta kalenterissani pääsääntöisesti on aikaa kirjoittamiseen. Isosävin ja Lindholmin kirjan innoittamana olen yrittänyt nyt pari viikkoa hyödyntää myös lyhyemmät välit: Mitä ehdin kirjoittaa puolessa tunnissa tai tunnissa? Työhön tarttumista pienissä väleissä helpottaa myös se, että kirjoittaa keskeneräiseen tekstiin selvät ”ohjeet”, mistä jatkaa seuraavassa kirjoitushetkessä.
4. Vielä yksi lähde: Tämä oli minulla selkeä ongelma, kun tein gradua ympäristöjohtamiseen. Minulla oli aiheena sidosryhmäyhteistyö ja tästä aihepiiristä todellakin löytyy lähteitä. (Tein tätä kirjoittaessa nopean haun Scopuksessa: Stakeholder AND cooperation tuotti yli 10000 osumaa.) Aina löytyi vielä yksi artikkeli, joka oli pakko lukea. Muistan myös, miten väitöskirjatutkijana tuntui nololta, jos artikkelin palautteessa sanottiin, että et ole viitannut tähän ja tähän aiheeseen liittyvään tutkimukseen. Nykyään koen, että olen pääsääntöisesti päässyt yli tästä haasteesta. Tiedän, että en ole lukenut kaikkia aiheeseeni liittyvää tutkimusta, mutta se on ihan ok. Nykystrategianani on löytää aiheen keskeisimmät lähteet (usein ne eniten viitatut) ja hyvät kirjallisuuskatsaukset. Näiden avulla saan riittävän hyvän käsityksen aihepiiristä.
   
5. Vertailu: Vertailun myytti tarkoittaa, että ei kirjoita, koska ei ole riittävän hyvä kirjoittaja – ei ole julkaissut riittävän paljon, riittävän korkeatasoisissa lehdissä,… Vertailuahan yliopistomaailma tukee. Yhdessä yliopistossa, jossa olin töissä, tutkijat ”rankattiin” tutkimuspisteiden (julkaisujen määrä ja sitaatiot) perusteella. Tässä opin nopeasti, että jo oman oppiaineen tai yliopiston sisällä on minua tuotteliaampia tutkijoita. Jos näin ei olisi, niin varmasti maailmalta löytyisi ainakin muutama minua tuotteliaampi. 😉Itse en koe, että minun tarvitse olla se tuotteliain. Oma tahti riittää, näin myös kirjoittamisen ilo pysyy.
   

Kirjassa oli oma luku otsikolla Hallitse aikaasi ja kirjoita. Lisäksi aihetta käsiteltiin myös kirjoittamisen myyttien osalta, kuten aiemmin jo mainitsin. 

Tässä luvussa oli neljä tärkeää viestiä:

1. Onko kalenterissasi aikaa kirjoittamiseen? Vai viekö palaverit ja opetus kaiken työajan? Kuten mainitsin jo yllä, itselleni isoin oivallus tähän liittyen oli, että myös tutkimusaika pitää laittaa kalenteriin. Nyt minulla on automaattivaraus kalenterissa: Joka arkiaamu klo 9–12 on tutkimusaikaa. Toki tästä joudun silloin tällöin joustamaan ”tärkeämmistä” syistä, mutta joka viikolle jää vähintäänkin muutama aamu, joka on varattu kirjoittamiselle.
2. Onko kalenterissa myös palaverien (tms) valmistautumisaika? Tässä minulla on selviä puutteita. Minulla ei ole tapana varata valmistautumisaikaa. Ilmiselvä ongelma tässä on, että joko menen palaveriin (tms) valmistautumatta tai sitten napsin aikaa aamun kirjoitussessioista, koska iltapäivällä on palaveri, johon pitää esim. lukea jotain aineistoa. Kokeilin tätä tapaa myös pari viikkoa. Tämän hyvä puoli oli, että jos valmistautumiseen ei mennytkään varattua tuntia, niin ”ylimääräisen” ajan pystyi käyttämään taas tutkimukseen.
3. Mikä on sinulle parasta aikaa kirjoittamiselle? Kirjassa puhutaan A-, B- ja C-ajoista. A-aika on sitä parasta ja tehokkainta työaikaa. Itselleni tämä on aamupäivät. Oikeastaan se olisi aikaiset aamut, mutta perhesyistä aamut menevät ainakin toistaiseksi muissa hommissa. 😉 Pyrin siis varaamaan aamupäivät aina kirjoittamiselle. Tosin omien kokemusten perusteella haastan sinua myös miettimään tätä jaottelua kriittisesti. Itse ajattelin aiemmin, että aamut ja VAIN aamut ovat minun tehokkainta työaikaa. Jos aamulle tuli palaveri, niin en myöskään kirjoittanut iltapäivällä, koska aamut ovat minulle tehokkainta työaikaa. Tänä vuonna olen sattumoisin saanut myös kokonaisia päiviä tutkimuksella ja kunnon tauotuksella pystyn kirjoittamaan koko päivän. Tai tarvittaessa kirjoitan vasta iltapäivällä, kun aamupäivä on mennyt muuhun. Eli tällä haluan haastaa siihen, että älä jää jumiin siihen, että jos et aina pystykään hyödyntämään A-aikaasi kirjoittamiseen, kokeile kirjoittamista myös B- tai C-aikana.
4. Tiedäthän, että sähköposti on aikasyöppö. Aiheesta on kirjoitettu esim. Leo Straniuksen kirjassa Tehokuuden taika (Linkki Straniuksen blogiin https://leostranius.fi/2022/01/tehokkuuden-taika/) ja Marie Kondon kirjassa KonMari Työnilon löytymisen taika (kirjoitin tästä blogiini https://www.marileenamakela.fi/tutkimusblogi/konmari-tyonilon-loytymisen-taika)  Olen pyrkinyt löytämään tehokkaita työskentelytapoja sähköpostien käsittelyyn. Pyrin rajaamaan sähköposteihin vastaamisen vain tiettyihin kohtiin päivässä: Esim. perkaan aamulla (ennen perheen aamutoimia) sähköpostit ja varaan esim. yhden tomaatin (pomodoro-tekniikan tomaatti) sähköpostien käsittelyyn. Yritän myös hyödyntää tehokkaammin kansioita: Jotta inbox ei olisi niin täynnä, niin pyrin lajittelemaan reagointia vaativat sähköpostit omiin kansioihin ja hoitamaan kaikki, samaan asiaan liittyvät postit samalla kertaa.

Kolmas mielenkiintoinen näkökulma kirjassa oli kirjoittamisen tavoitteet. Jo ensimmäisessä kirjassa Isosävi ja Lindholm esittelivät akateemisen missiolauseen idean. Akateeminen missiolause tarkoittaa uratavoitteita lauseen muodossa. Nyt ymmärsin, miten akateeminen missiolause (ainakin minulla) liittyy kirjoittamiseen ja mitä siitä seuraa.

Oma akateeminen missiolauseeni on: Laadullisten tutkimusmenetelmien avulla tutkin vastuullista liiketoimintaa tavoitteena edistää yritysten kestävyysmurrosta.

Olen toteuttanut missiota kirjoittamalla akateemisia julkaisuja, mutta nyt ymmärsin, että sehän ei yksistään riitä. Uskon, että hyvin harva yrityksen vastuullisuuspäällikkö etsii käsiinsä kirjoittamiani tieteellisiä artikkeleja. Jos taas kirjoitan tutkimukseni yleistajuisemmin muihin julkaisuihin, on jo todennäköisempää, että jokunen vastuullisuuspäällikkö lukee tekstejäni. 😉

Lisäksi tässä luvussa puhuttiin lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteista sekä julkaisuputkesta, joka jo esiteltiin ensimmäisessä kirjassa. Camilla Lindholm pohti kirjassa pitkän välin tavoitteiden vaikeutta ja olen tästä ihan samaa mieltä. Vaikka minulla on jonkin verran artikkeleja julkaisuputkessa ja ideoita odottamassa pöydän tyhjenemistä, mutta on hyvin epävarmaa, mille vuodelle ne kirjautuvat tai saako niitä ylipäätänsä julkaistua.

Julkaisuputkeni puolesta tämä ja ehkä ensi vuosi näyttää tältä:

• Jo tämän vuoden julkaisujen tilanne on epävarma: Yhdestä meillä oli julkkarit maaliskuussa ja siitä minulla on jo kirjoittajakappale. Toinen näkyy kustantajan sivuilla ja sain kirjoittajakappaleen pari viikkoa sitten. Kolmas näkyy julkaisijan sivulla ja ensimmäiset oikovedokset hyväksyin viime viikolla (ainakin toiset oikovedokset ovat vielä tulossa). Neljänteen liittyen juuri allekirjoitin kirjoittajasopimuksen ja se saattaisi ehtiä tämän vuoden julkaisuksi. Nämä neljä ovat siis jo (aika) varmoja tapauksia.
• Pääsiäisen tietämillä lähetin yhden käsikirjoituksen lehteen. Se on tilassa ”toimittaja nimetty” eli sitä ei ilmeisimminkään ole toimittaja vielä lukenut. Jos toimittaja ei tätä hylkää, niin ensimmäinen palaute tullee syksyllä.
• Yksi käsikirjoitus on nyt työn alla. Tämän toivon saavani lehteen vielä ennen kesälomaa tai viimeistään alkusyksystä.  Palautetta voisi saada jossain vaiheessa syksyä. Tästä aineistosta ajattelin myös kirjoittaa tiivistelmän enkuksi ja tarjota sitä konferenssin, joka järjestetään ensi vuoden kesällä.  
• Syksylle voisi sitten ottaa 1–2 uutta aihetta työn alle. En ole vielä miettinyt, mitä nämä olisivat, mutta minulla on idealista, josta sitten valitsen kiinnostavimmat/kiireisimmät. 😊

Tämän listan perusteella minulla on siis suunnitelma tämän vuoden loppuun. Kirjassa puhuttiin siis viiden vuoden julkaisuputkesta… En todellakaan tiedä, mitä kirjoitan edes ensi vuonna. Toinen ”ongelma”, mikä mun julkaisuputkessa on, se ei täysin tue missiolausetta. Siitä puuttuu kokonaan yleistajuinen julkaiseminen. Jo yksistään oman blogini kirjoittamisessa olen ollut viime aikoina ”laiska”. Lisäksi hankkeissa, joissa työskentelen on myös blogialustat… Eli ehkä sitä vain pitäisi aktivoitua myös blogi(e)n parissa.  

Johanna Isosävi & Camilla Lindholm. 2023. Yhteisöllisen kirjoittamisen opas. Art House. Linkki kirjan sivulle: https://arthouse.fi/sivu/tuote/yhteisollisen-kirjoittamisen-opas/4669007

Anniina Nurmi käsittelee kirjassaan monipuolisesti vaatteiden vastuullisuutta ja erityisesti niihin liittyviä ongelmia. Kirjassa on yhteensä 23 lukua, joista jokainen valoittaa alan vastuullisuutta eri näkökulmasta. Kirjan perusteella alalla riittää vastuullisuushaasteita, esimerkiksi:

• Pikamuoti tai oikeammin ultrapikamuoti: Verkkokauppaan voi tulla 7000 uutta tuotetta viikossa. Yhden arvion mukaan 30 % vaatteista jää myymättä.
• Jatkuvan (taloudellisen) kasvun tavoittelu: "Vaateteollisuuden... yksi perimmäisistä ongelmista on sen nykyinen toimintatapa, jossa kannattavinta on tehdä halvalla ja paljon." (ss. 30)
• Kierrätyksen ongelmat: Vaatteiden "kierrätyksen" helppous kannustaa ostamaan lisää uusia vaatteita, vaikka käytännössä vain murto-osa kierrätykseen päätyvistä käytetyistä vaatteista myydään tai edes käytetään uudelleen (koska ne ovat rikkinäisiä, huonolaatuisia, epäsopivia,..). Kuitutasolla vaatteiden kierrätys on vasta alkamassa.
• Tuotannon ihmisoikeushaasteet: Iso osa vaatteiden tuotannosta tapahtuu kehittyvissä maissa, missä esim. työlainsäädännön puutteet mahdollistavat huonot työolot (lapsityö, pakkotyö, puutteelliset työterveys- ja turvallisuusolosuhteet).
  

Lisäksi Nurmi avaa kirjassaan eri kuitujen vastuullisuusvaikutuksia. Samoin hän pohtii, onko oikeasti olemassa suomalaista vaatetta eli Nurmi korostaa kirjassaan eroa kotimaisen vaateyrityksen ja kotimaisen vaatetuotannon välillä.

Mielestäni kirjassa oli onnistuneesti yhdistetty Anniina Nurmen omat kokemukset (oma tuotemerkki, pohdinnat omien vaatteiden hankkimisen yhteydessä) sekä viitteet tutkimuksiin ja selvityksiin (kirjassa on lähes 200 lähdeviitettä).

Se kysymys, mihin kirja ei vastaa suoraan, on, miten valita vastuullinen vaate. Tämä on hyvin kuvaavaa, kun ottaa huomioon myös Nurmen taustan. Hänellä on 15 vuoden kokemus alalta eli hän todella tuntee alan hyvin, mutta silti hänen on hyvin vaikeaa antaa yksinkertainen ohje vastuullisuuden vaatteen valintaan:
"Miten voin pohtia yksien urheilutrikoiden materiaalivalintaa monen sivujen ajan? Eikö tällaisten asioiden vertailun pitäisi olla helppo nakki minulle, joka olen ollut tekemisissä vastuullisten vaatteiden kanssa lähes päivittäin jo viidentoista vuoden ajan? Juuri se, että minunkin on vaikea päätellä, mikä vaatebrändi, tuote tai materiaali on oikeasti vastuullinen ja mikä ei, kertoo siitä, että tämä systeemi on rikki.... Vastuullisin vaate on se, joka on jo vaatekaapissasi." (ss. 226-227)

Anniina Nurmi. 2021. Rakastan ja vihaan vaatteita. Kustantamo S&S. Helsinki. Linkki kirjan sivulle.

Tämä tutkimus on osa hanketta, jossa tutkittiin laivanrakennusverkoston vastuullisuutta ja sen kehittämistä. Hankkeen aikana kerättiin iso laadullinen aineisto: haastateltiin verkostossa toimivien orgasaatioiden edustajia, havainnoitiin projektikokouksia sekä järjestettiin kaksi työpajaa. Näiden aineistojen pohjalta luotiin neljä erilaista tulevaisuuskuvaa siitä, miten vastuullisuus ja sen osa-alueet voisivat kehittyä tulevaisuudessa.

Toinen tulevaisuuskuva keskittyi asiakkaisiin ("Asiakas on aina oikeassa"). Asiakkaiksi tunnistettiin sekä loppuasiakkaat eli risteilymatkustajat että laivojen tilaajat eli varustamot. Asiakkaita kiinnostaa vastuullisuus erityisesti, kun se kohdistuu käyttövaiheen tehokkuuteen (esim. vesi, energia, jätteet). Vastuullisuuden osa-alueista tässä korostuu ympäristövastuu ja hieman myös sosiaalinen ja taloudellinen vastuu. 

Kolmas tulevaisuuskuva ("Fokuksena paikallisuus") keskittyi paikallisuuteen ja paikallistalouteen. Laivanrakennusverkosto luo työtä ja sitä kautta hyvinvointia alueelle, jossa telakka toimii. Toiminnasta ollaan ylpeitä. Vastuullisuudesta tässä korostuu sosiaalinen ja taloudellinen vastuu.

Neljännen ja viimeisen tulevaisuuskuvan keskiössä on vastuullisuuden kokonaisvaltainen kehittäminen ("Maailman vastuullisimmat laivat"). Koko verkosto osallistuu vastuullisuuden kehittämiseen niin omien työskentelytapojensa kuin myös lopputuotteen (eli laivan) osalta. Tässä huomioidaan myös laivan käyttöiän loppu.

Leena Jokinen, Marileena Mäkelä, Katariina Heikkilä, Oana Apostol, Helka Kalliomäki, Jouni Saarni. 2022. Creating futures images for sustainable cruise ships: Insights on collaborative foresight for sustainability enhancement. Futures, 135, 102873. Linkki artikkeliin (open access).

Vastaus kysymykseen on ehkä itsestään selvä. Yhteiskirjoittaminen on yhdessä kirjoittamista. Sen vastakohta on yksinkirjoittaminen. Tutkijaurani alkuvaiheessa kirjoitin lähinnä yksin. Koin, että minulla ei ollut tiivistä tutkimusryhmää, jonka kanssa olisin kirjoittanut. Tällä hetkellä kirjoitan lähinnä vain ryhmässä.

Korpela ja Wallin nimeävät blogissaan (ks. linkki alla) yhteiskirjoittamisen muodoiksi rinnakkaiskirjoittamisen, peräkkäisen kirjoittamisen ja vastavuoroisen kirjoittamisen. Rinnakkaiskirjoittamisessa esim. artikkelin kirjoittaminen jaetaan eri kirjoittajille omiin pätkiin ja kirjoittajat kirjoittavat oman osuutensa itsenäisesti. Peräkkäinen kirjoittaminen tarkoittaa tilannetta, jossa kirjoittamisjärjestys sovitaan etukäteen. Ensimmäinen kirjoittaja tekee ensimmäisen version. Toinen kirjoittaja muokkaa ja kommentoi sitä. Kolmas kirjoittaja jatkaa tästä. Vastavuoroinen kirjoittaminen taas on yhtäaikaista saman tekstin kirjoittamista.

Pekka Mertala puolestaan pohti Twitterissä yhteiskirjoittamista (ks. linkki alla). Hän nimesi yhteiskirjoittamisen muodoiksi symbioottisen, substanssi- ja editorimaisen yhteiskirjoittamisen. Symbioottisessa yhteiskirjoittamisessa Mertalan sanoin "kahden tai useamman kirjoittajan työ sulautuu yhteen". Itse näkisin, että tämä on yhteiskirjoittamista parhaillaan, kun tässä kumpikin kirjoittaa ja muokkaa toisen tekstiä. Korpelan ja Wallinin listassa tämä on vastavuoroista kirjoittamista. Substanssiyhteiskirjoittamisessa jokainen kirjoittaja keskittyy omaan erityisosaamiseensa ja kirjoittaa siitä. Itse koen, että suurin osa omasta yhteiskirjoittamisesta on juuri tätä. Kirjoitustyö jaetaan oman osaamisen mukaan. Korpelan ja Wallinin luettelosta tämä on lähellä rinnakkaiskirjoittamista. Editorimainen yhteiskirjoittaminen tarkoittaa Mertalan mukaan sitä, että ykköskirjoittaja tekee ensimmäisen version, mutta toinen kirjoittaja (usein esim. väitöskirjan ohjaaja) "editoi" tekstin sujuvaksi. Itse koin, että olin lähes editori yhdessä kirjanlukuprosessissa, joka meillä alkoi viime vuonna. Prosessissa on mukana yhteensä 11 kirjoittajaa. Toisaalta tämä on selkeästi myös substanssiyhteiskirjoittamista, koska jokainen kirjoitti omasta asiantuntijuusaiheestaan. Näin tässä oman roolini "editorina", joka yhtenäistää tekstiä.

Itselleni suurin hyöty yhteiskirjoittamisessa on "kirjoittamisen tuskan" jakaminen. Ihan joka hetki ei ole ihanaa kirjoittaa. Oma teksti ei syystä tai toisesta etene. Tällöin on hyvä, että tekstin voi jakaa toisen kanssa. Toisinaan riittää, että sanoo ongelman toiselle ääneen ja ongelma ratkeaa. Toisinaan on hyvä, että voi itse lopettaa kirjoittamisen hetkeksi ja antaa toisen kirjoittaa.

Yhteiskirjoittamisen konkreettinen hyöty on tietysti myös työmäärän jakaminen, kun kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Yhteistyötä on voitu tehdä jo ihan aineiston keräämisessä, mutta myös kirjoittamistyön jakaminen eri henkilöiden kesken tietysti vähentää yhden kirjoittajan työmäärää.

Lisäksi näen yhteiskirjoittamisen selkeänä hyötynä myös osaamisrajoitteet. Itse en osaa / tiedä kaikkea edes omasta tutkimusaiheestani. Kun esimerkiksi artikkelia kirjoitetaan yhdessä, niin yhden kirjoittajan ei tarvitse hallita koko tutkimusalan kirjallisuutta tai kaikkia tutkimusmenetelmiä täydellisesti.

Viimeisenä hyötynä nostaisin oppimisen. Yleensä olen oppinut yhteiskirjoittamisesta aina jotain. Oppiminen voi liittyä kirjallisuuteen, työskentelytapoihin, menetelmiin ja niiden soveltamiseen tai ihan kohteliaaseen tapaan kirjoittaa "response letter". (Small-talk ei ole mun vahvuus.)

Yksi keskeinen haaste yhteiskirjoittamisessa on aikataulujen yhteensovittaminen. Tämä on ongelma varsinkin tilanteissa, että kirjoittamisella ei ole ulkoista deadlinea (kuten konferenssipaperilla tai kirjanluvulla usein on.) Samoin olen huomannut, että mitä pidemmälle tutkijan "urapolulla" pääsee, sitä enemmän on yhtä aikaisia palloja ilmassa. Jos "kaikki" kirjoittajat ovat samassa aikatauluhaasteisessa tilassa, niin kirjoittaminen usein viivästyy.

Erilaiset kirjoitustyylit voi olla myös haaste. Kirjoitustyylit voivat erota monella tapaa: Yksi tuottaa suoraan "valmista" tekstiä. Toinen kirjoittaa tajunnan virtaa. Seuraava editoi omaa tekstiään moneen kertaan, ennen kuin on valmis näyttämään tekstiään muille. Samoin tekstin muokkaus- ja editointityylit voivat poiketa. Olen huomannut, että itse helpommin laitan kommentteja toisen tekstiin, kuin lähden sitä itse muokkaamaan. Samoin olen huomannut, että on todella ärsyttävää saada oma teksti takaisin niin, että siinä on N kappaletta kommentteja eikä suoria muokkauksia tekstissä.

Korpela, & Wallin, 2021. Vinkkejä onnistuneeseen yhteiskirjoittamiseen. Hiiltä ja timantteja -blogi. Saatavilla: blogit.metropolia.fi/hiilta-ja-timanttia/2021/12/08/vinkkeja-onnistuneeseen-yhteiskirjoittamiseen/?fbclid=IwAR0vajvtJ5B8ITHmll8Esjq_k_4aORNxEFl5LnLo0IWDkPvws7dpn8Cx0Tc
Mertala. 2021. Twitter twitter.com/MertalaPekka/status/1469268683415592961?s=20&fbclid=IwAR3FseoYaU_k5jRvNJdHXorkel-c5bf4Zct2Np2Wg3PvDSfbD253r_cpS94
Pentikäinen, J. & Svinhufvud, K. 2021. Riittävän hyvää kirjoittamista: Opas kouluun ja koulunjälkeiseen elämään. Art House. Linkki kirjaesitteeseen.

Paul J. Silvian kirjan keskittyy akateemisen kirjoittamisen helpottamiseen. Kirja käy ensin läpi tyypillisiä kirjoittamisen esteitä ja sitten käytännön vinkkejä siihen, miten kirjoittamisesta saa rutiinitoimintaa. Kirja antaa myös vinkkejä eri tyyppisiin akateemisiin kirjoitusprojektihin (journal-artikkelit, kirjat ja rahoitushakemukset).

Pidin kirjasta paljon. (Enpä kirjoittaisi kirjasta blogiini, jos en olisi siitä pitänyt.) Kirja oli napakasti kirjoitettu (145 s.), niin sen luki nopeasti. Pidin Silvan tyylistä käydä ensin läpi tyypillisiä (teko)syitä sille, että ei kirjoita. Tunnistin itseni myös listatuista syistä. Esimerkiksi Silva puhui siitä, että moni (akateeminen) kirjoittaja odottaa täydellisiä olosuhteita ennen kuin voi aloittaa kirjoittamisen. Täydelliset olosuhteet tarkoittavat esimerkiksi tyhjää kalenteria, rauhallista ja inspiroivaa työtilaa, luovaa mielentilaa. Tiedän myös kokemuksesta, että esimerkiksi tyhjää kalenteria saa odottaa pitkään...  Samoin mainittakoon alkuun, että Silva itse sanoo kirjan lopussa, että itse asiassa hänen tarkoituksenaan ei ole kannustaa kirjoittamaan enemmän (vrt. tutkimuksen tahallaan pilkkominen pieniin osiin)...

Silvia painottaa rutiinien merkitystä kirjoittamisessa. Itse asiassa hän vertaa tätä opettamiseen: Luennot tulevat pidettyä alkuperäisen aikataulun mukaan eikä niitä kovin kevyesti siirretä. Ja kuitenkin kirjoittamisessa tutkijat toimivat eri tavalla: Kirjoittamisen aloittamista on hyvin tyypillistä lykätä, milloin mistäkin syystä. Silvian ratkaisu tähän on, että kalenterista varataan parhaimmat ajat kirjoittamiseen päivittäin tai vähintäänkin viikoittain ja niistä pidetään kiinni. Aamuihmisellä tämä tarkoittaa aamu(päiviä) ja iltaihmisellä ilta(päiviä).

Kolmas keskeinen vinkki kirjassa oli oman kirjoitusryhmän perustaminen. Kirjoitusryhmä luo vähintäänkin henkisen paineen kirjoittaa säännöllisesti. Ryhmä kokoontuu esim. kerran viikkossa, jolloin jokainen asettaa sen viikon kirjoitustavoitteen ja seuraavalla kerralla käydään läpi päästiinkö tavoitteeseen vai ei. Silvian vinkki ryhmän koostumiseen oli, että ryhmän jäsenet olisivat suunnilleen samassa uravaiheessa. Valtasuhteiden takia ryhmä ei välttämättä ole toimiva, jos samassa ryhmässä on jatko-opiskelijat ja oppiaineen proffat.

Paul J. Silvia. 2019. How to write a lot. Toinen painos. American Psychological Association, Washington DC. Linkki kirjan sivulle.

Toimittamamme käsikirja keskittyy kestävyystoimijuuteen vastaten seuraaviin kysymyksiin: mitä on kestävyystoimijuus? miten sitä on tutkittu aiemmin eri tieteenaloilla? miten sitä pitäisi tutkia jatkossa?

Kirjaprojekti oli monessa mielessä hyvin opettavainen. En ole aiemmin ollut mukana toimittamassa kirjaa, niin oli mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkia vaiheita siihen liittyy ja mitä tehtäviä toimittajalle kuuluu (=tiivistäen lukuisia sähköposteja).

Sisällöllisesti opin paljon toimijuuden käsitteestä (eng. agency). Käytin itse omassa luvussani (ks. alla) Banduran (2006) määritelmää, jonka mukaan toimijuus voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Yksilön toimijuus tarkoittaa sitä, että henkilö muuttaa omalla toiminnallaan ympäristöää. Välillinen toimijuus  on puolestaan sitä, että henkilö hyödyntää toisten resursseja tai tietoja muutoksen aikaansaamiseksi. Kolmantana toimijuustyyppinä on yhteisöllinen toimijuus, jossa yhdistämällä voimat ja osaaminen ryhmä saa muutosta aikaan.

Kirjassamme käydään läpi erilaista toimijuutta: Yksilöt voivat toimia työpaikoillaan muutoksen eteen tai arjessaan ollessan kuluttujan roolissa. Erikseen kirjassa käsitellään myös aktiivisia toimijoita, jopa aktivisteja, ja heidän aikaansaamansa muutosta. Lisäksi kirjassa tarkastellaan toimijuutta ryhmissä, kuten teollisissa ekosyteemeissä tai rakennusalan projekteissa.

Viite: Bandura, A. 2006. Toward a psychology of human agency. Perspectives on Psychological Science, 1 (2), 164–180.

Kirjoitin kirjaan yhdessä tohtori Laura Olkkosen kanssa kirjallisuuskatsauksen vastuullisuusaktivismista. Tartuin tähän aiheeseen ennakkoajatuksena, että aktivismi yrityskentässä on lähinnä ympäristöjärjestöjen mielenosoituksia saastuttavia yrityksiä kohtaan. Olin väärässä. Aiemmassa kirjallisuudessa näkyy kyllä tämä ympäristöaktivismin muoto, mutta vastuullisuusaktivismi on myös paljon muuta. Viime aikoina erityisesti osakkeenomistajat ovat olleet aktivisteina. Yleisesti aktivismilla yritetään vaikuttaa kohteena olevan yrityksen toimintaan, kuten esimerkiksi henkilöstön tai henkilöstöryhmän asemaan ja oikeuksiin tai vaikka yrityksen taloudellisiin päätöksiin (osinkojen maksaminen). Aktivisteilla on käytössään paljon keinoja, millä hakea muutosta. He voivat osallistua yhtiökokouksiin, käydä dialogia yrityksen kanssa, toimia yhdessä muiden sidosryhmien kanssa, boikotoida yritystä tai sen tuotteita ja käyttää sosiaalisen median kanavia viestinsä esille saamiseen. Itselleni mielenkiintoisin löytö tutkimuksessa oli, että myös yritykset voivat toimia aktivisteina puuttumalla havaitsemiin epäkohtiin ympäröivässä yhteiskunnassa.

Luvun viitetiedot: Mäkelä, M. & Olkkonen, L. 2021. Sustainability activism - a review of the state of the art . In Teerikangas, S., Onkila, T., Koistinen, K. & Mäkelä, M. (eds.) Research Handbook of Sustainability
Agency. Edgar Elgar, Cheltenham. ss. 140-157

Teerikangas, S., Onkila, T., Koistinen, K. & Mäkelä, M. 2021. Research Handbook of Sustainability Agency. Edgar Elgar, Cheltenham. Linkki kirjaan. Osa kirjasta on maksutta luettavissa.

Ideoi, hae rahoitusta, kirjoita, opeta, jonglööraa, kansainvälisty, viesti, vaikuta ja
käännä vastoinkäymiset voitoksi. Epäonnistumiset kuuluvat asiaan, eivätkä
ne kerro sopivuudestasi akateemiselle uralle." Isosävi & Lindholm 2021, s. 201

Isosävi ja Lindholm kirjoittivat korona-aikana opaskirjan post-doc-tutkijoille. Kirja on jaettu 12 lukuun, joista ensimmäinen johdattelee aiheeseen, kymmenen käsittelee tutkijanuran eri puolia ja viimeisessä kuusi väitellyttä tutkijaa kertovat uristaan. Isosävin ja Lindholmin kirjassa paljon vinkkejä tutkijanuran eri osiin perustuen sekä kirjoittajien omiin kokemuksiin että kirjallisuuteen.

Pidin kirjasta paljon. Olen lukenut viime aikoina paljon "itsensä johtamisen" -kirjoja. Tämä oli ensimmäinen kirja, joka käsitteli suoraan akateeminen työn haasteita. Varmasti juurikin tästä syystä koin, että kirjasta oli minulle paljon hyötyä. Alle nosta muutamia kirjan hyviä vinkkejä, mutta suosittelen kyllä lukemaan koko kirjan. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja sen lukee nopeasti.

1. Kirjoita ja julkaise: Kirjoittajat korostavat julkaisuputken merkitystä. Julkaisuputkella tarkoitetaan ideoiden ja käsikirjoitusten etenemistä valmiiksi julkaisuiksi. "Putkessa" on eri vaiheita - ideat, käsikirjoitusten ensimmäiset versiot, korjattavat käsikirjoitukset ja valmiit julkaisut. Tutkijalle on tärkeää, että koko ajan on useampia käsikirjoituksia tai niiden aihioita putken eri kohdissa ja että putkessa ei esiinny tukoksia. Lisäksi tässä luvussa kirjoittajat korostivat kirjoitusrutiineja. "Koko ajan" pitää kirjoittaa eikä ajatella, että kirjoittaa esim. vain kesätauolla, kun ei ole opetusta.
   
2. Vertaisarviointi: Kirjoittamisen ohella vertaisarviointi on tärkeä osa tutkijan työtä. Kirja antaa ohjeet sekä vertaisarvioinnin vastaanottamiseen että sen antamiseen. Kun saat palautteen, muista, että kaikkia pyydettyjä muutoksia ei tarvitse tehdä, mutta kaikki ne kannattaa tehdä, jotka eivät huononna käsikirjoitustasi. Kun taas olet itse antamassa palautetta, anna palaute mahdollismman nopeasti - varmaan muistat, että on ikävää odottaa pitkän aikaa palautetta omasta työstä. Lisäksi anna palaute kohteliaasti - auta kirjoittajaa parantamaan työnsä laatua.
3. Opeta: Kirjassa on paljon vinkkejä oman opetuksen kehittämiseen. Itse jäin eniten pohtimaan oman tutkimuksen läheisempää linkittämistä opetukseen. Esimerkiksi kirjassa pohdittiin sitä, miten opiskelijat saadaan mukaan osaksi tutkimusta.
4. Jonglööraa: Tämän blogitekstin alussa oleva lainaus kirjasta kuvaa mielestäni hyvin post-doc-tutkijan työnkuvaa. Tästä syystä kirjassa on myös yksi luku jonglöörauksesta eli miten saa pysymään kaikki (tai mahdollisimman monta) palloa ilmassa yhtä aikaa. Kirjoittajat korostavat ajankäytön hallintaa. Myös tutkimukselle / kirjoittamiselle pitää varata aikaa, koska muutoin kalenteri täyttyy muista töistä.
   
5. Kansainvälisty: Kansainvälistyminen on myös yksi tutkijan työn vaatimuksista. Koin, että kirjoittajat ovat varsin armollisia tämän vaatimuksen suhteen, kun ihan jokaisessa perhetilanteessa useamman kuukauden vierailu ei ole mahdollinen. Kansainvälistymistä on myös konferenssimatkat ja kansainvälistyä voi myös kotimaassa (ml. etävierailut).
   
6. Viesti ja vaikuta: Tutkijalla on paljon mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen ja tiedeviestintään: esimerkkeinä kirjassa käydään läpi haastattelut mediassa, blogikirjoitukset, lehtikirjoitukset sekä Twitter ja muut somekanavat.
   

Johanna Isosävi & Camilla Lindholm. 2021. Väitöksen jälkeen: Opas akateemiselle uralle. Art House, Helsinki. Linkki kirjan sivulle.

Tämä artikkeli on osa hanketta, jossa tutkittiin laivanrakennuksen vastuullisuutta. Artikkelissa haastateltiin johtajia eri organisaatioista laivanrakennusverkostossa. Haastatteluissa keskityttiin vastuullisuuden liittymiseen vastaajien omaan työhön.

Tässä tutkimuksessa mielenkiintoista oli tutkimusasetelma. Ensinnäkin pääsimme tutkimaan yritystä, joka on jo vuosia panostanut vastuullisuuden eri osa-alueisiin puhtaasti työn luonteen takia. Yritys toimii raskaassa teollisuudessa, joka aiheuttaa ympäristövaikutuksia ja jossa perinteiset työturvallisuusasiat ovat tärkeitä. Kuitenkaan vastuullisuuden käsitettä ei yrityksessä ollut käytetty vielä pitkään. Toiseksi meidän tutkimusasetelmana oli toimintatutkimus, jossa me tutkijat olimme läheisessä vuorovaikutuksessa tutkittavan yritysverkoston kanssa. Kolmanneksi pääsimme tutkimaan yritystä, joka vasta harkitsi vastuullisuusviestinnän käynnistämistä. Itse olen pääsääntöisesti aiemmin tutkinut yrityksiä, joilla on jo vuosien vastuullisuusraportointihistoria.

Käytännön vastuullisuustyön näkökulmasta tutkimuksellamme oli kaksi keskeistä löydöstä. Toisaalta tunnistimme yrityksen päähankkijayrityksen ympäristöjohtajan vastuullisuustyön näkökulmasta muutosagentiksi, joka aktiivisesti edistää vastuullisuustyötä ja vastuullisuusviestintää jopa koko verkostossa. Toisaalta myös havaitsimme, että vastuullisuus on käsitteenä varsin vaikea. Vastuun eri osa-alueissa on tehty paljon työtä verkostossa jo vuosia. Monesta näistä osa-alueista ja niiden tuloksista haastateltavat olivat jopa ylpeitä. Kuitenkaan kaikki haastateltavat eivät mieltäneet näitä osa-alueita kuuluvan osaksi yrityksen vastuullisuustyötä.

Apostol, O., Mäkelä, M., Heikkilä, K., Höyssä, M., Kalliomäki, H., Jokinen, L. and Saarni, J. 2021. Triggering sustainability communication in a B2B context: combining action research and sensemaking. Accounting, Auditing & Accountability Journal. Linkki artikkeliin.

Tämä tutkimus on osa CICAT2025-hanketta, jonka tarkoituksena on edistää kiertotaloutta Suomessa. Tässä tutkimuksessa teimme kirjallisuuskatsauksen kiertotalouden toteuttamisesta yrityksissä. Selvitimme siis aiempien tutkimusten pohjalta, mitkä tekijät edistävät ja estävät kiertotalouden toteuttamista erilaisissa yrityksissä.

Aiemman kirjallisuuden pohjalta tunnistimme sekä edistäviä että estäviä tekijöitä mutta myös tekijöitä, jotka tilanteesta riiipuen voivat toimia kumpina tahansa. Näiden ambivalenttien tekijöiden tunnistaminen on tutkimuksemme keskeinen löydös.

Edistäviä tekijöitä aiemmissa tutkimuksissa olivat odotetut taloudelliset hyödyt, uhkat nykymuotoiselle toiminnalle sekä johdon tuki. Estäviä tekijöitä puolestaan olivat epävarmuus tuloksista, lineaaritalous ja resurssien vähyys. Ambivalentteja tekijöitä, jotka siis joko tukevat tai estävät kiertotaloutta,  olivat lainsäädäntö, suunnittelu ja teknologia, yhteistyö, asiakkaat ja heidän vaatimuksensa sekä yritysten osaaminen.

Milla Sarja, Tiina Onkila, Marileena Mäkelä. 2021. A systematic literature review of the transition to the circular economy in business organizations: Obstacles, catalysts and ambivalences. Journal of Cleaner Production, 286, 125492.

Artikkeli luettavissa ilmaiseksi täältä 31.1.2021 asti: https://authors.elsevier.com/c/1cHoA3QCo9YqSu