Anniina Nurmi käsittelee kirjassaan monipuolisesti vaatteiden vastuullisuutta ja erityisesti niihin liittyviä ongelmia. Kirjassa on yhteensä 23 lukua, joista jokainen valoittaa alan vastuullisuutta eri näkökulmasta. Kirjan perusteella alalla riittää vastuullisuushaasteita, esimerkiksi:

• Pikamuoti tai oikeammin ultrapikamuoti: Verkkokauppaan voi tulla 7000 uutta tuotetta viikossa. Yhden arvion mukaan 30 % vaatteista jää myymättä.
• Jatkuvan (taloudellisen) kasvun tavoittelu: "Vaateteollisuuden... yksi perimmäisistä ongelmista on sen nykyinen toimintatapa, jossa kannattavinta on tehdä halvalla ja paljon." (ss. 30)
• Kierrätyksen ongelmat: Vaatteiden "kierrätyksen" helppous kannustaa ostamaan lisää uusia vaatteita, vaikka käytännössä vain murto-osa kierrätykseen päätyvistä käytetyistä vaatteista myydään tai edes käytetään uudelleen (koska ne ovat rikkinäisiä, huonolaatuisia, epäsopivia,..). Kuitutasolla vaatteiden kierrätys on vasta alkamassa.
• Tuotannon ihmisoikeushaasteet: Iso osa vaatteiden tuotannosta tapahtuu kehittyvissä maissa, missä esim. työlainsäädännön puutteet mahdollistavat huonot työolot (lapsityö, pakkotyö, puutteelliset työterveys- ja turvallisuusolosuhteet).
  

Lisäksi Nurmi avaa kirjassaan eri kuitujen vastuullisuusvaikutuksia. Samoin hän pohtii, onko oikeasti olemassa suomalaista vaatetta eli Nurmi korostaa kirjassaan eroa kotimaisen vaateyrityksen ja kotimaisen vaatetuotannon välillä.

Mielestäni kirjassa oli onnistuneesti yhdistetty Anniina Nurmen omat kokemukset (oma tuotemerkki, pohdinnat omien vaatteiden hankkimisen yhteydessä) sekä viitteet tutkimuksiin ja selvityksiin (kirjassa on lähes 200 lähdeviitettä).

Se kysymys, mihin kirja ei vastaa suoraan, on, miten valita vastuullinen vaate. Tämä on hyvin kuvaavaa, kun ottaa huomioon myös Nurmen taustan. Hänellä on 15 vuoden kokemus alalta eli hän todella tuntee alan hyvin, mutta silti hänen on hyvin vaikeaa antaa yksinkertainen ohje vastuullisuuden vaatteen valintaan:
"Miten voin pohtia yksien urheilutrikoiden materiaalivalintaa monen sivujen ajan? Eikö tällaisten asioiden vertailun pitäisi olla helppo nakki minulle, joka olen ollut tekemisissä vastuullisten vaatteiden kanssa lähes päivittäin jo viidentoista vuoden ajan? Juuri se, että minunkin on vaikea päätellä, mikä vaatebrändi, tuote tai materiaali on oikeasti vastuullinen ja mikä ei, kertoo siitä, että tämä systeemi on rikki.... Vastuullisin vaate on se, joka on jo vaatekaapissasi." (ss. 226-227)

Anniina Nurmi. 2021. Rakastan ja vihaan vaatteita. Kustantamo S&S. Helsinki. Linkki kirjan sivulle.

Tämä tutkimus on osa hanketta, jossa tutkittiin laivanrakennusverkoston vastuullisuutta ja sen kehittämistä. Hankkeen aikana kerättiin iso laadullinen aineisto: haastateltiin verkostossa toimivien orgasaatioiden edustajia, havainnoitiin projektikokouksia sekä järjestettiin kaksi työpajaa. Näiden aineistojen pohjalta luotiin neljä erilaista tulevaisuuskuvaa siitä, miten vastuullisuus ja sen osa-alueet voisivat kehittyä tulevaisuudessa.

Toinen tulevaisuuskuva keskittyi asiakkaisiin ("Asiakas on aina oikeassa"). Asiakkaiksi tunnistettiin sekä loppuasiakkaat eli risteilymatkustajat että laivojen tilaajat eli varustamot. Asiakkaita kiinnostaa vastuullisuus erityisesti, kun se kohdistuu käyttövaiheen tehokkuuteen (esim. vesi, energia, jätteet). Vastuullisuuden osa-alueista tässä korostuu ympäristövastuu ja hieman myös sosiaalinen ja taloudellinen vastuu. 

Kolmas tulevaisuuskuva ("Fokuksena paikallisuus") keskittyi paikallisuuteen ja paikallistalouteen. Laivanrakennusverkosto luo työtä ja sitä kautta hyvinvointia alueelle, jossa telakka toimii. Toiminnasta ollaan ylpeitä. Vastuullisuudesta tässä korostuu sosiaalinen ja taloudellinen vastuu.

Neljännen ja viimeisen tulevaisuuskuvan keskiössä on vastuullisuuden kokonaisvaltainen kehittäminen ("Maailman vastuullisimmat laivat"). Koko verkosto osallistuu vastuullisuuden kehittämiseen niin omien työskentelytapojensa kuin myös lopputuotteen (eli laivan) osalta. Tässä huomioidaan myös laivan käyttöiän loppu.

Leena Jokinen, Marileena Mäkelä, Katariina Heikkilä, Oana Apostol, Helka Kalliomäki, Jouni Saarni. 2022. Creating futures images for sustainable cruise ships: Insights on collaborative foresight for sustainability enhancement. Futures, 135, 102873. Linkki artikkeliin (open access).

Vastaus kysymykseen on ehkä itsestään selvä. Yhteiskirjoittaminen on yhdessä kirjoittamista. Sen vastakohta on yksinkirjoittaminen. Tutkijaurani alkuvaiheessa kirjoitin lähinnä yksin. Koin, että minulla ei ollut tiivistä tutkimusryhmää, jonka kanssa olisin kirjoittanut. Tällä hetkellä kirjoitan lähinnä vain ryhmässä.

Korpela ja Wallin nimeävät blogissaan (ks. linkki alla) yhteiskirjoittamisen muodoiksi rinnakkaiskirjoittamisen, peräkkäisen kirjoittamisen ja vastavuoroisen kirjoittamisen. Rinnakkaiskirjoittamisessa esim. artikkelin kirjoittaminen jaetaan eri kirjoittajille omiin pätkiin ja kirjoittajat kirjoittavat oman osuutensa itsenäisesti. Peräkkäinen kirjoittaminen tarkoittaa tilannetta, jossa kirjoittamisjärjestys sovitaan etukäteen. Ensimmäinen kirjoittaja tekee ensimmäisen version. Toinen kirjoittaja muokkaa ja kommentoi sitä. Kolmas kirjoittaja jatkaa tästä. Vastavuoroinen kirjoittaminen taas on yhtäaikaista saman tekstin kirjoittamista.

Pekka Mertala puolestaan pohti Twitterissä yhteiskirjoittamista (ks. linkki alla). Hän nimesi yhteiskirjoittamisen muodoiksi symbioottisen, substanssi- ja editorimaisen yhteiskirjoittamisen. Symbioottisessa yhteiskirjoittamisessa Mertalan sanoin "kahden tai useamman kirjoittajan työ sulautuu yhteen". Itse näkisin, että tämä on yhteiskirjoittamista parhaillaan, kun tässä kumpikin kirjoittaa ja muokkaa toisen tekstiä. Korpelan ja Wallinin listassa tämä on vastavuoroista kirjoittamista. Substanssiyhteiskirjoittamisessa jokainen kirjoittaja keskittyy omaan erityisosaamiseensa ja kirjoittaa siitä. Itse koen, että suurin osa omasta yhteiskirjoittamisesta on juuri tätä. Kirjoitustyö jaetaan oman osaamisen mukaan. Korpelan ja Wallinin luettelosta tämä on lähellä rinnakkaiskirjoittamista. Editorimainen yhteiskirjoittaminen tarkoittaa Mertalan mukaan sitä, että ykköskirjoittaja tekee ensimmäisen version, mutta toinen kirjoittaja (usein esim. väitöskirjan ohjaaja) "editoi" tekstin sujuvaksi. Itse koin, että olin lähes editori yhdessä kirjanlukuprosessissa, joka meillä alkoi viime vuonna. Prosessissa on mukana yhteensä 11 kirjoittajaa. Toisaalta tämä on selkeästi myös substanssiyhteiskirjoittamista, koska jokainen kirjoitti omasta asiantuntijuusaiheestaan. Näin tässä oman roolini "editorina", joka yhtenäistää tekstiä.

Itselleni suurin hyöty yhteiskirjoittamisessa on "kirjoittamisen tuskan" jakaminen. Ihan joka hetki ei ole ihanaa kirjoittaa. Oma teksti ei syystä tai toisesta etene. Tällöin on hyvä, että tekstin voi jakaa toisen kanssa. Toisinaan riittää, että sanoo ongelman toiselle ääneen ja ongelma ratkeaa. Toisinaan on hyvä, että voi itse lopettaa kirjoittamisen hetkeksi ja antaa toisen kirjoittaa.

Yhteiskirjoittamisen konkreettinen hyöty on tietysti myös työmäärän jakaminen, kun kaikkea ei tarvitse tehdä itse. Yhteistyötä on voitu tehdä jo ihan aineiston keräämisessä, mutta myös kirjoittamistyön jakaminen eri henkilöiden kesken tietysti vähentää yhden kirjoittajan työmäärää.

Lisäksi näen yhteiskirjoittamisen selkeänä hyötynä myös osaamisrajoitteet. Itse en osaa / tiedä kaikkea edes omasta tutkimusaiheestani. Kun esimerkiksi artikkelia kirjoitetaan yhdessä, niin yhden kirjoittajan ei tarvitse hallita koko tutkimusalan kirjallisuutta tai kaikkia tutkimusmenetelmiä täydellisesti.

Viimeisenä hyötynä nostaisin oppimisen. Yleensä olen oppinut yhteiskirjoittamisesta aina jotain. Oppiminen voi liittyä kirjallisuuteen, työskentelytapoihin, menetelmiin ja niiden soveltamiseen tai ihan kohteliaaseen tapaan kirjoittaa "response letter". (Small-talk ei ole mun vahvuus.)

Yksi keskeinen haaste yhteiskirjoittamisessa on aikataulujen yhteensovittaminen. Tämä on ongelma varsinkin tilanteissa, että kirjoittamisella ei ole ulkoista deadlinea (kuten konferenssipaperilla tai kirjanluvulla usein on.) Samoin olen huomannut, että mitä pidemmälle tutkijan "urapolulla" pääsee, sitä enemmän on yhtä aikaisia palloja ilmassa. Jos "kaikki" kirjoittajat ovat samassa aikatauluhaasteisessa tilassa, niin kirjoittaminen usein viivästyy.

Erilaiset kirjoitustyylit voi olla myös haaste. Kirjoitustyylit voivat erota monella tapaa: Yksi tuottaa suoraan "valmista" tekstiä. Toinen kirjoittaa tajunnan virtaa. Seuraava editoi omaa tekstiään moneen kertaan, ennen kuin on valmis näyttämään tekstiään muille. Samoin tekstin muokkaus- ja editointityylit voivat poiketa. Olen huomannut, että itse helpommin laitan kommentteja toisen tekstiin, kuin lähden sitä itse muokkaamaan. Samoin olen huomannut, että on todella ärsyttävää saada oma teksti takaisin niin, että siinä on N kappaletta kommentteja eikä suoria muokkauksia tekstissä.

Korpela, & Wallin, 2021. Vinkkejä onnistuneeseen yhteiskirjoittamiseen. Hiiltä ja timantteja -blogi. Saatavilla: blogit.metropolia.fi/hiilta-ja-timanttia/2021/12/08/vinkkeja-onnistuneeseen-yhteiskirjoittamiseen/?fbclid=IwAR0vajvtJ5B8ITHmll8Esjq_k_4aORNxEFl5LnLo0IWDkPvws7dpn8Cx0Tc
Mertala. 2021. Twitter twitter.com/MertalaPekka/status/1469268683415592961?s=20&fbclid=IwAR3FseoYaU_k5jRvNJdHXorkel-c5bf4Zct2Np2Wg3PvDSfbD253r_cpS94
Pentikäinen, J. & Svinhufvud, K. 2021. Riittävän hyvää kirjoittamista: Opas kouluun ja koulunjälkeiseen elämään. Art House. Linkki kirjaesitteeseen.

Paul J. Silvian kirjan keskittyy akateemisen kirjoittamisen helpottamiseen. Kirja käy ensin läpi tyypillisiä kirjoittamisen esteitä ja sitten käytännön vinkkejä siihen, miten kirjoittamisesta saa rutiinitoimintaa. Kirja antaa myös vinkkejä eri tyyppisiin akateemisiin kirjoitusprojektihin (journal-artikkelit, kirjat ja rahoitushakemukset).

Pidin kirjasta paljon. (Enpä kirjoittaisi kirjasta blogiini, jos en olisi siitä pitänyt.) Kirja oli napakasti kirjoitettu (145 s.), niin sen luki nopeasti. Pidin Silvan tyylistä käydä ensin läpi tyypillisiä (teko)syitä sille, että ei kirjoita. Tunnistin itseni myös listatuista syistä. Esimerkiksi Silva puhui siitä, että moni (akateeminen) kirjoittaja odottaa täydellisiä olosuhteita ennen kuin voi aloittaa kirjoittamisen. Täydelliset olosuhteet tarkoittavat esimerkiksi tyhjää kalenteria, rauhallista ja inspiroivaa työtilaa, luovaa mielentilaa. Tiedän myös kokemuksesta, että esimerkiksi tyhjää kalenteria saa odottaa pitkään...  Samoin mainittakoon alkuun, että Silva itse sanoo kirjan lopussa, että itse asiassa hänen tarkoituksenaan ei ole kannustaa kirjoittamaan enemmän (vrt. tutkimuksen tahallaan pilkkominen pieniin osiin)...

Silvia painottaa rutiinien merkitystä kirjoittamisessa. Itse asiassa hän vertaa tätä opettamiseen: Luennot tulevat pidettyä alkuperäisen aikataulun mukaan eikä niitä kovin kevyesti siirretä. Ja kuitenkin kirjoittamisessa tutkijat toimivat eri tavalla: Kirjoittamisen aloittamista on hyvin tyypillistä lykätä, milloin mistäkin syystä. Silvian ratkaisu tähän on, että kalenterista varataan parhaimmat ajat kirjoittamiseen päivittäin tai vähintäänkin viikoittain ja niistä pidetään kiinni. Aamuihmisellä tämä tarkoittaa aamu(päiviä) ja iltaihmisellä ilta(päiviä).

Kolmas keskeinen vinkki kirjassa oli oman kirjoitusryhmän perustaminen. Kirjoitusryhmä luo vähintäänkin henkisen paineen kirjoittaa säännöllisesti. Ryhmä kokoontuu esim. kerran viikkossa, jolloin jokainen asettaa sen viikon kirjoitustavoitteen ja seuraavalla kerralla käydään läpi päästiinkö tavoitteeseen vai ei. Silvian vinkki ryhmän koostumiseen oli, että ryhmän jäsenet olisivat suunnilleen samassa uravaiheessa. Valtasuhteiden takia ryhmä ei välttämättä ole toimiva, jos samassa ryhmässä on jatko-opiskelijat ja oppiaineen proffat.

Paul J. Silvia. 2019. How to write a lot. Toinen painos. American Psychological Association, Washington DC. Linkki kirjan sivulle.

Toimittamamme käsikirja keskittyy kestävyystoimijuuteen vastaten seuraaviin kysymyksiin: mitä on kestävyystoimijuus? miten sitä on tutkittu aiemmin eri tieteenaloilla? miten sitä pitäisi tutkia jatkossa?

Kirjaprojekti oli monessa mielessä hyvin opettavainen. En ole aiemmin ollut mukana toimittamassa kirjaa, niin oli mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkia vaiheita siihen liittyy ja mitä tehtäviä toimittajalle kuuluu (=tiivistäen lukuisia sähköposteja).

Sisällöllisesti opin paljon toimijuuden käsitteestä (eng. agency). Käytin itse omassa luvussani (ks. alla) Banduran (2006) määritelmää, jonka mukaan toimijuus voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Yksilön toimijuus tarkoittaa sitä, että henkilö muuttaa omalla toiminnallaan ympäristöää. Välillinen toimijuus  on puolestaan sitä, että henkilö hyödyntää toisten resursseja tai tietoja muutoksen aikaansaamiseksi. Kolmantana toimijuustyyppinä on yhteisöllinen toimijuus, jossa yhdistämällä voimat ja osaaminen ryhmä saa muutosta aikaan.

Kirjassamme käydään läpi erilaista toimijuutta: Yksilöt voivat toimia työpaikoillaan muutoksen eteen tai arjessaan ollessan kuluttujan roolissa. Erikseen kirjassa käsitellään myös aktiivisia toimijoita, jopa aktivisteja, ja heidän aikaansaamansa muutosta. Lisäksi kirjassa tarkastellaan toimijuutta ryhmissä, kuten teollisissa ekosyteemeissä tai rakennusalan projekteissa.

Viite: Bandura, A. 2006. Toward a psychology of human agency. Perspectives on Psychological Science, 1 (2), 164–180.

Kirjoitin kirjaan yhdessä tohtori Laura Olkkosen kanssa kirjallisuuskatsauksen vastuullisuusaktivismista. Tartuin tähän aiheeseen ennakkoajatuksena, että aktivismi yrityskentässä on lähinnä ympäristöjärjestöjen mielenosoituksia saastuttavia yrityksiä kohtaan. Olin väärässä. Aiemmassa kirjallisuudessa näkyy kyllä tämä ympäristöaktivismin muoto, mutta vastuullisuusaktivismi on myös paljon muuta. Viime aikoina erityisesti osakkeenomistajat ovat olleet aktivisteina. Yleisesti aktivismilla yritetään vaikuttaa kohteena olevan yrityksen toimintaan, kuten esimerkiksi henkilöstön tai henkilöstöryhmän asemaan ja oikeuksiin tai vaikka yrityksen taloudellisiin päätöksiin (osinkojen maksaminen). Aktivisteilla on käytössään paljon keinoja, millä hakea muutosta. He voivat osallistua yhtiökokouksiin, käydä dialogia yrityksen kanssa, toimia yhdessä muiden sidosryhmien kanssa, boikotoida yritystä tai sen tuotteita ja käyttää sosiaalisen median kanavia viestinsä esille saamiseen. Itselleni mielenkiintoisin löytö tutkimuksessa oli, että myös yritykset voivat toimia aktivisteina puuttumalla havaitsemiin epäkohtiin ympäröivässä yhteiskunnassa.

Luvun viitetiedot: Mäkelä, M. & Olkkonen, L. 2021. Sustainability activism - a review of the state of the art . In Teerikangas, S., Onkila, T., Koistinen, K. & Mäkelä, M. (eds.) Research Handbook of Sustainability
Agency. Edgar Elgar, Cheltenham. ss. 140-157

Teerikangas, S., Onkila, T., Koistinen, K. & Mäkelä, M. 2021. Research Handbook of Sustainability Agency. Edgar Elgar, Cheltenham. Linkki kirjaan. Osa kirjasta on maksutta luettavissa.

Ideoi, hae rahoitusta, kirjoita, opeta, jonglööraa, kansainvälisty, viesti, vaikuta ja
käännä vastoinkäymiset voitoksi. Epäonnistumiset kuuluvat asiaan, eivätkä
ne kerro sopivuudestasi akateemiselle uralle." Isosävi & Lindholm 2021, s. 201

Isosävi ja Lindholm kirjoittivat korona-aikana opaskirjan post-doc-tutkijoille. Kirja on jaettu 12 lukuun, joista ensimmäinen johdattelee aiheeseen, kymmenen käsittelee tutkijanuran eri puolia ja viimeisessä kuusi väitellyttä tutkijaa kertovat uristaan. Isosävin ja Lindholmin kirjassa paljon vinkkejä tutkijanuran eri osiin perustuen sekä kirjoittajien omiin kokemuksiin että kirjallisuuteen.

Pidin kirjasta paljon. Olen lukenut viime aikoina paljon "itsensä johtamisen" -kirjoja. Tämä oli ensimmäinen kirja, joka käsitteli suoraan akateeminen työn haasteita. Varmasti juurikin tästä syystä koin, että kirjasta oli minulle paljon hyötyä. Alle nosta muutamia kirjan hyviä vinkkejä, mutta suosittelen kyllä lukemaan koko kirjan. Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja sen lukee nopeasti.

1. Kirjoita ja julkaise: Kirjoittajat korostavat julkaisuputken merkitystä. Julkaisuputkella tarkoitetaan ideoiden ja käsikirjoitusten etenemistä valmiiksi julkaisuiksi. "Putkessa" on eri vaiheita - ideat, käsikirjoitusten ensimmäiset versiot, korjattavat käsikirjoitukset ja valmiit julkaisut. Tutkijalle on tärkeää, että koko ajan on useampia käsikirjoituksia tai niiden aihioita putken eri kohdissa ja että putkessa ei esiinny tukoksia. Lisäksi tässä luvussa kirjoittajat korostivat kirjoitusrutiineja. "Koko ajan" pitää kirjoittaa eikä ajatella, että kirjoittaa esim. vain kesätauolla, kun ei ole opetusta.
   
2. Vertaisarviointi: Kirjoittamisen ohella vertaisarviointi on tärkeä osa tutkijan työtä. Kirja antaa ohjeet sekä vertaisarvioinnin vastaanottamiseen että sen antamiseen. Kun saat palautteen, muista, että kaikkia pyydettyjä muutoksia ei tarvitse tehdä, mutta kaikki ne kannattaa tehdä, jotka eivät huononna käsikirjoitustasi. Kun taas olet itse antamassa palautetta, anna palaute mahdollismman nopeasti - varmaan muistat, että on ikävää odottaa pitkän aikaa palautetta omasta työstä. Lisäksi anna palaute kohteliaasti - auta kirjoittajaa parantamaan työnsä laatua.
3. Opeta: Kirjassa on paljon vinkkejä oman opetuksen kehittämiseen. Itse jäin eniten pohtimaan oman tutkimuksen läheisempää linkittämistä opetukseen. Esimerkiksi kirjassa pohdittiin sitä, miten opiskelijat saadaan mukaan osaksi tutkimusta.
4. Jonglööraa: Tämän blogitekstin alussa oleva lainaus kirjasta kuvaa mielestäni hyvin post-doc-tutkijan työnkuvaa. Tästä syystä kirjassa on myös yksi luku jonglöörauksesta eli miten saa pysymään kaikki (tai mahdollisimman monta) palloa ilmassa yhtä aikaa. Kirjoittajat korostavat ajankäytön hallintaa. Myös tutkimukselle / kirjoittamiselle pitää varata aikaa, koska muutoin kalenteri täyttyy muista töistä.
   
5. Kansainvälisty: Kansainvälistyminen on myös yksi tutkijan työn vaatimuksista. Koin, että kirjoittajat ovat varsin armollisia tämän vaatimuksen suhteen, kun ihan jokaisessa perhetilanteessa useamman kuukauden vierailu ei ole mahdollinen. Kansainvälistymistä on myös konferenssimatkat ja kansainvälistyä voi myös kotimaassa (ml. etävierailut).
   
6. Viesti ja vaikuta: Tutkijalla on paljon mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen ja tiedeviestintään: esimerkkeinä kirjassa käydään läpi haastattelut mediassa, blogikirjoitukset, lehtikirjoitukset sekä Twitter ja muut somekanavat.
   

Johanna Isosävi & Camilla Lindholm. 2021. Väitöksen jälkeen: Opas akateemiselle uralle. Art House, Helsinki. Linkki kirjan sivulle.

Tämä artikkeli on osa hanketta, jossa tutkittiin laivanrakennuksen vastuullisuutta. Artikkelissa haastateltiin johtajia eri organisaatioista laivanrakennusverkostossa. Haastatteluissa keskityttiin vastuullisuuden liittymiseen vastaajien omaan työhön.

Tässä tutkimuksessa mielenkiintoista oli tutkimusasetelma. Ensinnäkin pääsimme tutkimaan yritystä, joka on jo vuosia panostanut vastuullisuuden eri osa-alueisiin puhtaasti työn luonteen takia. Yritys toimii raskaassa teollisuudessa, joka aiheuttaa ympäristövaikutuksia ja jossa perinteiset työturvallisuusasiat ovat tärkeitä. Kuitenkaan vastuullisuuden käsitettä ei yrityksessä ollut käytetty vielä pitkään. Toiseksi meidän tutkimusasetelmana oli toimintatutkimus, jossa me tutkijat olimme läheisessä vuorovaikutuksessa tutkittavan yritysverkoston kanssa. Kolmanneksi pääsimme tutkimaan yritystä, joka vasta harkitsi vastuullisuusviestinnän käynnistämistä. Itse olen pääsääntöisesti aiemmin tutkinut yrityksiä, joilla on jo vuosien vastuullisuusraportointihistoria.

Käytännön vastuullisuustyön näkökulmasta tutkimuksellamme oli kaksi keskeistä löydöstä. Toisaalta tunnistimme yrityksen päähankkijayrityksen ympäristöjohtajan vastuullisuustyön näkökulmasta muutosagentiksi, joka aktiivisesti edistää vastuullisuustyötä ja vastuullisuusviestintää jopa koko verkostossa. Toisaalta myös havaitsimme, että vastuullisuus on käsitteenä varsin vaikea. Vastuun eri osa-alueissa on tehty paljon työtä verkostossa jo vuosia. Monesta näistä osa-alueista ja niiden tuloksista haastateltavat olivat jopa ylpeitä. Kuitenkaan kaikki haastateltavat eivät mieltäneet näitä osa-alueita kuuluvan osaksi yrityksen vastuullisuustyötä.

Apostol, O., Mäkelä, M., Heikkilä, K., Höyssä, M., Kalliomäki, H., Jokinen, L. and Saarni, J. 2021. Triggering sustainability communication in a B2B context: combining action research and sensemaking. Accounting, Auditing & Accountability Journal. Linkki artikkeliin.

Tämä tutkimus on osa CICAT2025-hanketta, jonka tarkoituksena on edistää kiertotaloutta Suomessa. Tässä tutkimuksessa teimme kirjallisuuskatsauksen kiertotalouden toteuttamisesta yrityksissä. Selvitimme siis aiempien tutkimusten pohjalta, mitkä tekijät edistävät ja estävät kiertotalouden toteuttamista erilaisissa yrityksissä.

Aiemman kirjallisuuden pohjalta tunnistimme sekä edistäviä että estäviä tekijöitä mutta myös tekijöitä, jotka tilanteesta riiipuen voivat toimia kumpina tahansa. Näiden ambivalenttien tekijöiden tunnistaminen on tutkimuksemme keskeinen löydös.

Edistäviä tekijöitä aiemmissa tutkimuksissa olivat odotetut taloudelliset hyödyt, uhkat nykymuotoiselle toiminnalle sekä johdon tuki. Estäviä tekijöitä puolestaan olivat epävarmuus tuloksista, lineaaritalous ja resurssien vähyys. Ambivalentteja tekijöitä, jotka siis joko tukevat tai estävät kiertotaloutta,  olivat lainsäädäntö, suunnittelu ja teknologia, yhteistyö, asiakkaat ja heidän vaatimuksensa sekä yritysten osaaminen.

Milla Sarja, Tiina Onkila, Marileena Mäkelä. 2021. A systematic literature review of the transition to the circular economy in business organizations: Obstacles, catalysts and ambivalences. Journal of Cleaner Production, 286, 125492.

Artikkeli luettavissa ilmaiseksi täältä 31.1.2021 asti: https://authors.elsevier.com/c/1cHoA3QCo9YqSu

Olen tänä syksynä lukenut muutamia "itsensä johtamiseen" liittyviä kirjoja. Näistä yksi on Marie Kondon ja Scott Sonensheinin KonMari - Työnilon löytämisen taika. Avaan tässä blogipostauksessa kirjan sisältöä lyhyesti sekä omia ajatuksiani kirjasta.

Vaikka kirja ei ole Marie Kondon yksin kirjoittama, kirja pohjautuu varsin vahvasti Kondon KonMari-menetelmälle. Lyhyesti sanottuna KonMari-menetelmän avulla voi radikaalisti karsia kodin tavaroita (ks. KonMari - Siivouksen elämän mullistava taika sekä KonMari - Iloa säkenöivä järjestys). KonMari-menetelmän tarkoituksena voi sanoa olevan iloa tuottamattomien tavaroiden ja asioiden poistamisen elämästä.

Kondon ja Sonensheinin kirjassa menetelmää sovelletaan työpisteeseen sekä työtapoihin. Kirja jakautuu 11 lukuun, jossa käydään järjestelmällisesti läpi työtila, tietokone, ajankäyttö ja työskentelytavat.  Kirjan ajatuksena on, että siisti työpiste helpottaa työntekoa. Siisti työpiste tarkoittaa työpistettä, jossa ei ole paljon tavaraa. Toisaalta kirjassa laajennetaan sama ajatus myös tietokoneen sisälle. Eli vaikka (teksti)tiedostoja on helppo tallentaa tietokoneelle paljon (koska ne eivät vie juurikaan tilaa), tietokoneen sisäisestä kaaoksesta niiden löytäminen on hankalaa ja tämä taas vähentää työn tehokkuutta. Kirjassa "siivoaminen" laajennetaan myös päätöksiin, verkostoihin, kokouksiin ja tiimeihin. Kirjan pääviestin voisi tiivistää "vähemmän on enemmän" -ajatukseen.

Itse pidän KonMari-menetelmän pääideasta eli monella meistä on tarvetta karsia ympärillämme olevia tavaroita. Varmasti tästä syystä pidin myös tästä kirjasta. Kolme keskeisintä oppia minulle olivat seuraavat:

1. Työpöydän siisteys: Itse työpöydällä pitäisi olla vain vähän tavaraa. Olen Kondon kanssa samaa mieltä, että siistissä työpisteessä on helpompi keskittyä itse työntekoon. Lisäksi nyt etätyöskentelyssä tämä on mielestäni erityisen tärkeää. Kun kotona tekee töitä ja näkee työvälineet koko ajan, ovat työt myös helposti koko ajan mielessä. Minusta ideaali olisi, että työt voisi joskus unohtaa. Olen jo saanut vähennettyä tavaroiden määrää työpöydältä (mikä todellakin helpottaa myös työpöydän siivoamista). Yritän vielä tehdä viereiseen kappiin tilaa niin, että saan myös loput työtavarat päivän päätteeksi tai vähintäänkin viikonlopuksi pois näkyvistä.
2. Tietokoneen siivoaminen: Kirjan suositus oli, että tietokoneella olisi vain kolme kansiota eikä työpöydällä niitä ollenkaan. Minulla on 12 pääkansiota, joiden alla on yli 700 alakansiota. Kansioiden tarkoituksena on tietysti ollut helpottaa tietyn tiedoston löytymistä. Käytännössä osan tiedostoista löydän helposti - esimerkiksi tietyn kurssin tietyn vuoden suoritukset. Osan tiedostojen löytyminen omalta koneelta on hankalaa - esimerkiksi pdf-muotoiset tutkimusartikkelit. Nykyään, lähes pääsääntöisesti, etsin nämä aina Google Scholarin kautta, koska löydän ne paljon nopeammin näin. Tästä siis herää kysymys, mitä jatkossa kannattaa säilyttää ja minkä tietojen osalta voisi luottaa siihen, että sen löytää jatkossakin netistä?
3. Sähköpostin siivous: Sähköpostin osalta kirja suosittaa samaa logiikkaa kuin tiedostojen eli sen pohtimista, tarvitseeko "kaikkia" sähköposteja säästää? Minulla on nykyisessä sähköpostissa 39 pääkansioita ja osassa näistä myös alakansioita. Sähköpostin suhteen olen jo muuttanut toimintatapaani: Kun olen hoitanut asian valmiiksi, poistan viestin kokonaan (enkä tallenna sitä johonkin kansioon). Alkuperäinen viesti ja siihen vastaushan joka tapauksessa jää Lähetetyt-kansioon. Tarvittaessa asiaan siis pystyy vielä palaamaan. Samoin olen huomannut, että sähköpostin hakutoiminto toimii paremmin kuin tiedostojen osalta, niin kuinka paljon aikaa kannattaa käyttää kansiorakenteiden miettimiseen, jos oikean sähköpostin löytää nopeasti hakemalla.
   

Viitteet:

Marie Kondo ja Scott Sonenshein. KonMari - Työnilon löytämisen taika. Bazar.

Marie Kondo. KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika. Bazar.

Marie Kondo. KonMari - Iloa säkenöivä järjestys. Bazar.

Pidin tänään luennon otsikolla "Kiertotalous arjessa". Luento oli osa Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan (JYY) Kestävän kehityksen viikkoja. Pohdin siinä kiertotalouden toteuttamisen eri tasoja ja avaan luentoni sisältöä tässä. Esimerkit ovat omasta ja tuttavieni arjesta. 

Käytin luennon rakenteena Kirchherrin et al. (2017) artikkelissa olevaa R9-viitekehystä. Kiertotaloudessa "R" viittaa uudelleen tekemiseen ja artikkelissa R:t ovat: recover, recycle, repurpose, remanufacture, refurbish, repair, reuse, reduce, rethink and refuse.

Alimmalla tasoilla hyödynnetään vain materiaaleja. Käytännössä nämä tasot ovat vielä nykyisen lineaaritalouden esimerkkejä eikä varsinaista kiertotaloutta. Ensimmäisellä tasolla (recover) otetaan talteen vain materiaalin sisältämä energia. Eli kotona jätteet laitetaan roskiin ja roska-astiasta jätteet menevät polttoon, mistä saadaan energiaa. Toisella tasolla (recycle) materiaali kierrätetään raaka-aineena. Itse esimerkiksi kierrätän kotona paperin, pahvin sekä muovi-, lasi- ja metallipakkaukset. Näistä saadaan raaka-ainetta esim. uuden paperin ja kartongin valmistukseen.

Seuraavilla tasoilla pyritään pidentämään tuotteen elinkaarta eli pitämään tuote tai sen osat mahdollisimman pitkään käytössä. Kolmas taso (repurpose) keksii uuden merkityksen tuotteelle tai sen osille. Kaikenlainen askartelu ja käsillä tekeminen on hyviä esimerkkejä tässä. Lasteni kanssa askartellessa käytän usein esim. talouspaperirullahylsyjä tai munakennoja. Vanhoista vaatteista pystyy myös tekemään esim. nuken vaatteita. Neljännellä tasolla (remanufacture) hyödynnetään rikkinäisen tuotteen osia samassa käyttötarkoituksessa. Esimerkiksi rikkinäisen tietokoneen toimivia osia voi hyödyntää toisessa koneessa. Samoin yksi kaverini kertoi vanhojen autojen harrastuksesta, jossa pystyy hyödyntämään toisten autojen osia. Viides taso (refurbish) on esimerkiksi entisöintiä. Vanhat, kolhuiset huonekalut saavat uuden elämän taitavissa käsissä. Kuudes taso (repair) tarkoittaa korjaamista. Vaatteiden paikkaus on varmasti tuttua jokaisessa lapsiperheessä. Itse en heitä lasteni enkä omia vaatteita roskiin ensimmäisen reiän ilmaannuttua. Seitsemäs taso (reuse) on uudelleen käyttöä. Eli käytetään tavaroita, joita ensimmäinen käyttäjä ei enää käytä. Kirpputorit (niin fyysiset kuin myös esim. Facebook-kirpputorit) ovat hyviä paikkoja tehdä löytöjä. Tavaroita voi myös suoraan antaa / vaihtaa / myydä sukulaisten ja ystävien kanssa.

Ylimmillä tasoilla tarvitaan jo suurempaa ajattelun muutosta, koska kyse on omistajuuden käsitteen purkamisesta. Kahdeksas taso (rethink) haastaa miettimään, että voisinko lainata / vertaisvuokrata omaisuuttani muille. Mielestäni tämä toimii tavaroiden osalta, joita itse ei tarvitse koko aikaa. Olen itse pohtinut sitä, että miksi omakotialueella jokaisella pitää olla oma ruohonleikkuri: Sitä tarvitsee noin 1 h per viikko ja lopun aikaa se seisoo tyhjän panttina autotallissa tai varastossa. Yhdeksännen tason (refuse) käänsin pohdinnaksi, mitä kaikkea kännykällä voi tehdä. Minulle kännykkä on puhelin, viestisovellus, sähköpostilaite, kalenteri, ääni- ja e-kirjasovellus, ääninauhuri sekä kamera. En siis tarvitse omia laitteita yllämainittuihin toimintoihin, koska ne kaikki pystyn hoitamaan puhelimella. Kymmenes taso (reduce) tarkoittaa kuluttamisen vähentämistä. Tarvitseeko kaikki ostaa omaksi? Nykyään pystyy vuokraamaan tai lainaamaan vaikka mitä: auton, pakettiauton, peräkärryn, työkaluja, vaatteita (niin arki- kuin juhlavaattet), kesämökin, urheiluvälineet (satunnaisiin pelihetkiin),... 

Kirchher, J., Reike, D., Hekkert, M. 2017. Conceptualizing the circular economy: An analysis of 114 definitions. Resources, Conservation & Recycling 127, 221-232. Available here: www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0921344917302835